Seksuaalisuus ja uskonnollisuus liittyvät toisiinsa niin kuin kaikki voimakkaat ilmiöt. Uskonnollisilla yhteisöillä on usein jokin kanta seksuaalisuuden toteuttamiseen, joten sekin kertoo siitä, miten suuri voima seksuaalisuus on. Uskonnollisuutta taas ei pidä sekoittaa hengellisyyteen, koska hengellisyys itsessään ei ole organisoitua toisin kuin uskonnolliset yhteisöt. Moni uskonnollisista yhteisöistä pitää seksuaalisuuteen liittyviä asioita, kuten esimerkiksi avioliiton ulkopuolella tapahtuvaa seksiä, itsetyydytystä tai homoseksuaalisuutta synteinä. Se kuitenkin riippuu uskonnollisten tekstien tulkinnasta ja usein se on uskonnollisten johtajien oma tulkinta.

Seksi- ja pornoriippuvuuden hoitoa pitkään kehittänyt englantilainen psykologi Paula Hall sanoo kirjassaan Koukussa seksiin: ”Moni seksiriippuvainen on kasvatettu häpeämään seksuaalisuuttaan, ja tämän takia he kokevat, että seksuaalisuuden ilmaiseminen toimivalla tavalla on vaikeaa (41% tutkimukseeni vastanneista, Hall 2013). Seksi on voinut olla tabu, ja jos itsetyydytyksestä on puhuttu, on sitä saatettu pitää syntinä tai perversiona.”

Seksuaalioikeudet ovat ihmisoikeuksia, ja oikeus omaan seksuaalisuuteen pitäisi olla kaikilla niissä rajoissa, joissa se ei loukkaa muiden oikeuksia. Esimerkiksi itsetyydytystä ei voi pitää toisten oikeuksia loukkaavana, jos muita ei altista sen vastentahtoiselle katsomiselle.

Työssäni olen nähnyt, mitä haittaa terveen seksuaalisuuden kehittymiselle on siitä, että seksuaalisuuden toteuttamista muuten kuin heterojen välisessä avioliitossa on pidetty vääränä. Esimerkiksi itsetyydytyksestä on saattanut seurata voimakas rangaistuksen pelko. Ihminen on kokenut siitä niin paljon syyllisyyttä, että on kerta toisensa jälkeen pyytänyt sitä anteeksi välttääkseen kuvittelemansa seuraukset, kuten yhteisön hylkäämisen ja pahimmillaan kadotuksen. Nuori on saattanut luulla olevansa ainoa yhteisön sisällä itsetyydytykseen ”sortuva” ja kokea häpeää ja kelvottomuuden tunnetta.

Seksuaalisuus on meissä kaikissa oleva elämänvoima, jota ei tuosta vain käskemällä sammuteta. Sen voi ainoastaan painaa pinnan alle, jossa se alkaa saada vääristyneitä muotoja. Jos kaikki normien ulkopuolella oleva seksuaalisuuden toteuttaminen menee samaan syntilaatikkoon, hämärtyy se, että on täysin eri asia nauttia yksin omasta seksuaalisuudestaan kuin rikkoa omia tai toisten seksuaalisia rajoja. Myös seksi- ja pornoriippuvuuden kanssa kamppailee moni, joka on kasvanut tiiviissä uskonnollisessa yhteisössä. Uskontoon perustuvilla opeilla on pyritty rajaamaan seksuaalisuuden toteuttaminen vain avioliitossa tapahtuvaan seksiin, mutta onkin saatettu päätyä omia tai toisten rajoja rikkovaan seksuaaliseen käyttäytymiseen. Tämä on merkittävästi näkyvä ilmiö työssäni ja omakohtainen huomio, jota en toivoisi pidettävän uskovaisiin kohdistettuna ennakkoluulona tai hyökkäyksenä. Olen tavannut kuitenkin myös uskonyhteisöihin kuuluvia ihmisiä, jotka eivät enää allekirjoita esimerkiksi itsetyydytyksen pahuuteen liittyviä oppeja, tai eivät ole koskaan kuulleet sitä tuomittavan.

Tavallaan seksuaalisuuden rajaaminen tiettyihin hyväksyttäviin muotoihin on ymmärrettävää, koska hallitsematon seksuaalikäyttäytyminen voi saada paljon vahinkoa aikaan. Sitä voi kuitenkin hallita tietoisuuden kasvattamisella ja avoimella keskustelulla. Säännöillä ja rajoituksilla on paikkansa, jos ne ovat oikeudellisesti perusteltavissa. Jos perustelu on vain se, ettei näin kuulu tehdä, se saattaa saada aikaan päinvastaisen lopputuloksen. Kielletty kiinnostaa aina enemmän.

Yle julkaisi 30.1.2022 toimittaja Kirsi Karppisen laajan kirjoituksen ”Tunnustuksen jälkeen”, jossa oli haastateltu mm. Matti Taskilaa, joka on Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen puheenjohtaja ja Johannes Alarantaa, joka on vanhoillislestadiolaisen liikkeen entinen jäsen, pappi ja aluekappalainen. Taskila sanoo haastattelussa, että uskonyhteisön toiminnasta, opetuksesta tai rakenteista ei ole löytynyt asioita, jotka altistaisivat hyväksikäytölle, vaan hyväksikäyttötapaukset selittyvät ihmisen sisäisellä pahuudella, jota esiintyy kaikissa yhteisöissä. Johannes Alaranta totesi tähän: ”Seksuaaliopetus on liikkeessä edelleen pielessä. Itsetyydytys on perkeleestä, ja seksi on tabu, jota on mahdollista toteuttaa vasta avioliitossa. Tällainen synnyttää patoumia.”

Vaikka tämä lainaus liittyy vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön, en tässä kirjoituksessani viittaa mihinkään tiettyyn yhteisöön. Olen kohdannut monenlaisista yhteisöistä ja kulttuureista tulevia ihmisiä. Tarkoitukseni on tuoda esille se, että kieltämisellä päädytään usein päinvastaiseen lopputulokseen kuin mihin on pyritty, ja että terveen seksuaalisuuden arvostaminen vähentää riskiä rajojen ylittämiseen. Haitallisia uskomuksia esiintyy kaikilla ihmisillä ja kaikissa yhteisöissä. Ja kaikissa uskonyhteisöissä on myös hyviä, kannattelevia ja tukevia asioita.

”Sisäinen pahuus”, johon Taskila haastattelussa viittasi, on muista piittaamaton ja halusta sokaistunut mielentila, joka tosiaan voi olla kenellä tahansa. Tähän mielentilaan ajavat juuri patoumat ja häpeä, ja niiden syntymiseen vaikuttaa yhteisössä annettu opetus. Siksi tätä ei voi pitää vain yksilön ongelmana, vaikka yksilö viime kädessä vastaa omista teoistaan.

Seksi on väärin silloin kun se loukkaa toisten oikeuksia, mutta ei koskaan muulloin. Seksuaalisuus itsessään ei voi olla väärin koskaan. Jos seksuaalisuudessa on jotain väärää, niin on nälässä ja janossakin.

Seritatyön kautta on herännyt myös toivoa. Uskonnollisista yhteisöistä on tullut asiakkaita, jotka ottavat teoistaan ja ajatuksistaan täyden vastuun ja haluavat oppia toimimaan toisin. Myös keskustelukulttuuri yhteisöjen sisällä on selvästi muuttumassa, ja tämän kirjoituksen toivon olevan osa uutta keskustelua.

Ulla-Maaria Leskinen

Seritatyö, Oulu

Minna Akimon (Kaleva 6.1.) kirjoitus kertoi äidistä (nimimerkki Kaija), jonka poika oli tehnyt törkeän seksuaalirikoksen. Kaija kertoi haastattelussa miettineensä moneen kertaan, mitä oli tehnyt kasvatuksessa väärin ja toi esille valtavaa huolta siitä, miten poika itse voi elää tällaisen rikoksen kanssa.

Seritatyössä kohtaamme seksuaaliväkivallan tekoja tehneitä ja heitä, joilla on kohonnut riski tekoihin sekä heidän läheisiään. Asiakkuus on maksutonta ja asiointi voi tapahtua nimettömänä. Asiakastapaamisia meillä oli viime vuonna paikan päällä ja etäyhteyksin toteutettuina yli 700. Monet asiakkaista ovat tehneet pitkää ja tiiviistä terapiatyöskentelyä, jonka päämääränä on uusintarikosten ja seksuaaliväkivallantekojen ennaltaehkäisy. Myös verkossa tapahtuneet teot ja lapsen seksuaalista väkivaltaa todistavan kuvamateriaalin (CSAM) käyttö ovat seksuaalista väkivaltaa. Käyntimääristä voi päätellä sekä sen, että tämän ongelman kanssa kamppailevia on paljon, että sen, että he tahtovat saada apua. Kuten Akimon jutussakin mainittiin, ei tekijöiden auttaminen ole pois uhreilta. Tekijöiden ja potentiaalisten tekijöiden auttaminen vaikuttaa siihen, ettei uhreja tulisi. Pystymme jokaisena työpäivänä todistamaan ihmisen hämmästyttävää kykyä muutokseen.

Kuten Kaija itsekin totesi, ei hänen identiteettinsä ole raiskaajan äiti. Eikä pojan identiteetti ole raiskaaja. Lähes kaikki kohtaamamme seksuaalirikoksen tehneet ovat toimineet omia arvojaan vastaan. Äärimmäisen harva heistä ajattelee, että teko oli oikeutettu. Myös seksuaalirikoksen tehneet ovat tehneet elämässään monia asioita oikein, he ovat olleet rakastettuja ja rakastavia, ja saattavat olla yhä. Vaikka teko olisi tehty päihtyneenä tai muuten poikkeuksellisessa mielentilassa, se ei vähennä uhrin kokemaa kärsimystä. Sillä ei voi saada tekoa oikeutetuksi. Se kuitenkin kertoo siitä, ettei ihminen ole seksuaalirikollinen koko olemukseltaan. Sitä tervettä osaa ihmisessä, joka kykenee myötätuntoon ja vastavuoroisuuteen, voidaan vahvistaa.

Läheisten kokema tuska ja häpeä ovat asioita, joita kohtaamme työssä ja joiden käsittelyssä voimme auttaa. Varsinkin äitiyteen yhä liittyy mystifiointia ja syyllistämistä. Ikään kuin äiti voisi olla vastuussa lastensa valinnoista heidän koko elämänsä ajan. Ja kuten jokainen äiti varmasti tietää, lastaan ei osaa olla rakastamatta, vaikka tämä olisi tehnyt hirveimmän mahdollisen teon. Eikä tarvitsekaan osata.

Myös läheiset voivat ottaa yhteyttä suoraan meihin nettisivujemme kautta.

Ulla-Maaria Leskinen

Seritatyö, Oulu

Inhimillisiä perustarpeita voidaan kuvata ja jaotella monella tavalla. Käsitellään tarpeitamme miten tahansa, niin uskon, että yksi tarpeistamme on tarve liittyä, kuulua joukkoon ja kokea olevansa merkityksellinen myös jollekin toiselle ihmisille. Näihin asioihin kietoutuu myös läheisyyden tarve. Maslown tarvehierarkiassa tätä kuvattiin termillä yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet. Vaikkakin on syytä kriittisesti suhtautua kyseisen psykologisen teorian alkuperäiseen ajatukseen siitä, että tarpeiden tyydytys etenisi hierarkkisesti, on teoriassa kuitenkin hyvä pohja-ajatus. Jos yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeita tarkastellaan Maslown tarvehierarkian näkökulmasta, voidaan todeta, että mikäli ihminen ei koe näiden tarpeiden täyttyvän, hän kokee yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemista. Yhteenkuuluvuuden tunne vaikuttaa puolestaan siihen, miten ihminen voi kokea oman arvokkuutensa muiden ihmisten silmissä. Tätä kuvataan tarvehierarkiassa arvostuksen tarpeena, joka on teoriassa sijoittunut yhteenkuuluvuutta seuraavaksi tarpeeksi. Haluan pysähtyä tämän äärelle, koska nämä asiat ovat vahvasti läsnä esimerkiksi niiden kohtaamiemme ihmisten elämässä, jotka kipuilevat lapsikohteisen seksuaalisen kiinnostuksen kanssa tai joilla läheisyys ja aggressio tasapainottelevat samalla nuoralla. Nämä asiat kietoutuvat myös surutyöhön, jota pyrin tässä kirjoituksessa hieman avaamaan.

Ajattele, jos romanttinen ja seksuaalinen kiinnostuksesi suuntautuisi sellaiseen kohteeseen, jonka kanssa et voisi koskaan muodostaa tasavertaista romanttista tai seksuaalista suhdetta. Kohteeseen, jonka kanssa yhdessä oleminen olisi rikos ja haavoittaisi toista osapuolta. Jos kiinnostukseksi kohde olisi sellainen, ettet hyväksyntää kokien voisi jakaa ihastuksen tunteitasi kavereillesi, saati ihastuksesi kohteelle. Ajatus siitä, että joskus lähestyisit ihastuksesi kohdetta olisi pelottava ja se olisi ennaltaehkäistävä mielihalu. Lapsikohteisen seksuaalisen kiinnostuksen omaava henkilö huomaa usein jo nuoruudessa, että kasvaa itse vuosi vuodelta, mutta kiinnostuksen kohteet eivät seuraakaan omaa kehitystä, vaan kiinnostus pysyy esimerkiksi alakouluikäisissä lapsissa. Tämä on usein hämmentävää ja pelottavaa ja tilanne käy vuosi vuodelta haastavammaksi, etenkin jos sitä ei pääse käsittelemään missään. Samaistuminen oman ikäisiin voi käydä haastavaksi, on vaikea päästä mukaan toisten ihastumisjuttuihin ja kokemusten jakamiseen. Omille kokemuksille ja tunteille ei tänä päivänäkään helposti löydy julkisuudesta, netistä tai kirjallisuudesta myönteistä samaistumismahdollisuutta. Pahimmillaan koulun terveystiedon kirjassa kerrotaan, että pedofiili tarkoittaa henkilöä, joka hyväksikäyttää lasta ja somessa roihuavat keskustelut, joissa hyväksyntää nauttivat kuvaukset kuvottavista ja likaisista hyväksikäyttäjistä. Osa oman identiteettinsä kanssa kipuilevista sisäistää nämä samaistumismallikseen. Ajattelee, että ehkä minä todella olen kuvottava ja likainen ja tulen satuttamaan ihmisiä, vaikka en haluaisi niin tehdä. Mikäli kyseessä on sisällyttävä lapsikohteinen seksuaalinen kiinnostus ja henkilö on lisäksi kiinnostunut esimerkiksi oman ikäisistään, voi seksuaalisuuden kehitys edetä kuitenkin myös oman ikäisten parissa, ihminen voi vahvistaa oman seksuaalisuutensa toimivaa ja toteuttavissa olevaa osaa ja saavuttaa rakkauden ja läheisyyden kokemuksia. Vaikein tilanne on henkilöillä, joilla seksuaalinen kiinnostus keskittyy ainoastaan lapsiin. Tällöin seksuaalisuuden portailla ei voi edetä järkeä, tunnetta ja biologiaa kuunnellen salaisesta ihastuksesta kaverille jaettuun ihastumisen kokemukseen, saati läheisyyteen. Parisuhteen tai muunlaisten läheissuhteiden muodostaminen aikuistenkin kanssa on joissain tapauksissa kyllä mahdollista, mutta se vaatii vahvoja kompromisseja ja tuntuu usein hyvin haastavalta. Tällaisissa tilanteissa on luonnollista, että ihminen kokee myös surua liittyen seksuaaliseen kiinnostukseensa, yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeisiinsa ja tähän suruun on hänellä täysi oikeus.

Juha Itkonen on sanoittanut osuvasti kirjassa Suru (2020; 17, Lahti, T. toim.), että surusta voidaan erottaa akuutti suru, sekä sitä seuraava sopeutumisprosessi, joka kestää usein loppuelämämme ajan. Suru on yksilöllinen kokemus, joka kytkeytyy surevan omaan identiteettiin, elämään ja tunteisiin liittyvien tarkoituksien ja merkityksien uudelleenrakentamiseen. Aiemmin häpeää käsittelevässä blogikirjoituksessani kirjoitin, että oman seksuaalisen minuutensa hyväksyminen mahdollistaa voimavarojen kiinnittämisen nykyhetkeen ja vähentää tuskaa. Lapsikohteisen seksuaalisen kiinnostuksen omaavan henkilön kohdalla tämä tarkoittaa mieltymyksen integroimista omaan minäkuvaansa lasten koskemattomuutta kunnioittaen. Tätä vaaditaan myös surusta selviytymiseen. Suru voi olla läsnä, mutta surua kokevan henkilön elämä sujuu ja elämän positiivisten ja toimivien osa-alueiden merkitys alkaa jälleen näyttäytyä.

Usein läheisyyden puutteesta puhuttaessa keskustellaan haluttomuudesta. Se on kuitenkin vain pintaraapaisu siitä joukosta ihmisiä, jotka kaipaavat kosketusta ja surevat kosketuksen tai läheisyyden puutetta. Aiemmin puhuin jo lapsikohteisen seksuaalisen kiinnostuksen omaavista henkilöistä. On myös suhteita, joissa osapuolet ovat ajautuneet kauas toisistaan ja läheisyys huutaa poissaolollaan. Jos suhteessa on ollut seksuaalista väkivaltaa ja halutaan pysyä yhdessä, vaatii luottamuksen ja läheisyyden uudelleen rakentaminen paljon työtä. Yhteisen sopivan läheisyyden etsimisessä voidaan elää pitkiä aikoja tilanteessa, jossa läheisyyttä ei ole tai sitä turvallisuuden tunteen takaamiseksi yhteisillä sopimuksilla vahvasti rajataan. Myös tieto kumppanin mahdollisesta aiemmasta seksuaaliväkivallan teosta jotain toista kohtaan, voi ymmärrettävästi haastaa suhteen läheisyyden.  On myös henkilöitä, joilla seksuaaliseen toimintaan yhdistyy herkästi aggressio ja he eivät uskalla lähestyä tämän takia ihmistä, jonka lähellä haluaisivat olla. Oma seksuaalinen mielenkiinto voi myös olla täysin mahdollinen toteuttaa kunnioittaen omia ja toisten rajoja, sekä lakia, mutta henkilö kokee itseään kiihottavat elementit niin häpeällisiksi, ettei rohkene lähteä tutkimaan niitä. Näissä tilanteissakin voivat osapuolet kokea surua läheisyyden puutteesta ja kaipuusta ja on tärkeää, että kaikki osapuolet voivat kokea surunsa olevan oikeutettua. Ympäristö ja omat haavat voivat kuitenkin viestiä ihmiselle, ettei juuri minulla ole oikeutta surra. Itkonen käyttääkin termiä äänioikeudettomasta surusta (2020; 50, Lahti, T. toim.) tarkoittaen surua, johon sosiaalinen verkosto voi olla haluton tarjoamaan apuaan. Esimerkkeinä hän käyttää muun muassa kouluampujan vanhempien surua ja päihteisiin kuolleen läheisen surua, mutta ajattelen tämän sopivan hyvin myös tässä kirjoituksessa nostamiini tapauksiin. Itkonen korostaa, että hyvinvointimme kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että voimme kokea surumme olevan hyväksyttyä. Tarvitsemme tilan ja mahdollisuuden surra. Jos jo oma seksuaalinen mieltymys tai menneisyyden teot ovat saaneet vaikenemaan ja kokemaan häpeää, kokee ihminen helposti, ettei suruunkaan ole oikeutta. Usein jo sen ääneen sanominen, että on luonnollista, että koet asiasta surua, empatia ja asian äärelle pysähtyminen voivat auttaa ihmistä eteenpäin oman suruprosessinsa kanssa. Tunne siitä, että haavoittuvana ja surevanakin hyväksytty, lisää taas jo alussa esille nostamaani arvokkuuden tunnetta. Kun ihminen voi tuntea olevansa arvokas ja hän pystyy käsittelemään tunteitaan, on hänellä myös paremmat mahdollisuudet välttää ei-toivottua käyttäytymistä ja hallita mielihalujaan.

Kun aloitin kirjoittamaan tätä blogitekstiä, kulki mielessäni lausahdus: Voiko kukaan määritellä millaisia asioita saa surra tai kenellä on oikeus suruun? Itse ajattelen, että toisen ihmisen surun kieltäminen on väkivaltaista. Suru on menetyskokemus, joka kuuluu tunnemaailmaamme. Suru ei ole sairaus, mutta sen piilottaminen tai kieltäminen voi sairastuttaa.

Minja Lappalainen

Seritatyö, Oulu

Olemme verranneet halua tuleen, joka voi palvella tai tuhota. Halu itsessään ei ole ongelma, vaan ajatukset, joita ei kyseenalaisteta ja jotka oikeuttavat itseä tai toisia satuttavan toiminnan. Itse halu voi olla hauskaa, kun sen oppii suuntaamaan siihen, mitä haluaa ehkä vielä syvemmin.

On sanottu, että halu on tarpeen peitto. Voi olla, että esimerkiksi halu katsella pornoa, syödä karkkia tai ottaa lasi viiniä tuntuu niin voimakkaalta ja pakottavalta, että se naamioituu tarpeeksi. Sanomme itsellemme: ”Nyt tarvitsen tämän”, ikään kuin elämä olisi siitä kiinni. Mielemme esittelee meille totuuksina kaikenlaisia älyttömyyksiä, ja tarvitaan jatkuvaa tietoisuuden kehittämistä sen huomaamiseen. Vaikka jokin halu tuntuu pakottavalta, sitä ei ole oikeasti pakko toteuttaa. Pakottava tunne menee ohi. Jos sen mukaan lähtee, se tuntuu pakottavan seuraavalla kerralla enemmän. Hauskaa se ei siinä vaiheessa ole.

Halu ja kiihottuminen ovat samaa alkuperää, mutta niiden intensiteetti on eri. Kiihko on intensiivistä halua. Kiihottumisesta ei hirveästi puhuta, koska se herättää epämukavuutta. Ja koska se herättää epämukavuutta, siitä täytyy puhua enemmän! Ajatus kiihottumisesta voi olla pelottava, koska ihmisen tietoisuus hämärtyy voimakkaan kiihottumisen tilassa. Voimakas seksuaalinen kiihottuminen on verrattavissa vihaan siinä mielessä, että sen purkaminen tuntuu pakottavalta ja havaintokyky kaventuu. Ja kun havaintokyky kaventuu, mahdollisen seksikumppanin sanattomat viestit menevät helpommin ohi. Siksi voi olla hyvä pysytellä tietoisena seksuaalisen vireensä ja kiihottumisensa tasosta. Harjoituksen myötä pystyy olemaan yhä paremmin tietoinen myös kumppanistaan. Vireen tasot laskevat ja nousevat nopeasti, eikä mikään mene pilalle, vaikka erektiokin hetkeksi laskisi. Kysymys ei ole epäonnistumisesta, vaan normaalista ilmiöstä vauhdin hidastuessa. Tietoinen ja taitava rakastaja uskaltaa myös pysähtyä, ja tilanteen ollessa molemmille turvallinen hän voi päästää irti ja tietoisesti heittäytyä seksuaaliseen kokemukseen.

Haluaminenkin on tavallaan pelottavaa, koska se tekee haavoittuvaiseksi. Se lisää riskiä pettymykseen. Siksi monet ovat luopuneet haluamisesta. Haluaminen ei itsessään luo kärsimystä, kuten buddhalaisesta viisaudesta voisi päätellä, mutta halun kohteeseen takertuminen luo. Me emme voi olla haluamatta. Haluaminen ajaa meidät oppimaan, luomaan, rakastamaan, ja se pitää meidät terveinä. Ilman haluamista emme pääsisi aamulla sängystä ylös. Mutta jos odotamme, että halumme tyydyttyy juuri tietyllä, erityisellä tavalla, luomme pohjaa kärsimykselle. Haluaminen itsessään on vain kokemus. Me itse lisäämme siihen merkityksen, johon takerrumme.

Haluaminen takertumatta muotoon ja lopputulokseen on olennaista ja haastavaa. Kun sen oppii, se mikä tuntui ennen epämukavalta ja jopa mahdottomalta sietää, muuttuu kokemukseksi, jonka kanssa voi olla rauhassa. On mahdollista haluta rauhassa, nauttia itse halun kokemuksesta, ajatellen leppoisasti: ”Suattaa sen saaha, mutta suattaa olla saamattaki.” Halu on voimaa, motivaatiota, elämän liikettä, jonka voi muuntaa. Ensin voi olla palava halu seksiin, mutta kun sitä ei lähde heti toteuttamaan vaan istuu halun kanssa hengittäen syvään, se voikin muuttua joksikin muuksi.

Halun ja ihmisen seksuaalisuuden tukahduttaminen on väkivaltaa, ja monet sosiaaliset järjestelmät, kuten uskonnot, pyrkivät siihen hallitakseen ihmisiä oman tahtonsa mukaan. Jos ihmiseltä viedään oikeus omaan haluun, häneltä viedään voima. On totta, että seksuaalista väkivaltaa tapahtuu, mutta se ei ole syy rajoittaa seksuaalisuutta. Väkivalta on eri asia kuin seksuaalisuus. Sukupuolielimiä silvotaan psykologisesti myös länsimaissa häpäisemällä ja halventamalla naisen seksuaalisuutta sanallisesti. Kaikkien sukupuolten seksuaalisuutta häpäistään ja latistetaan kutsumalla sitä synniksi. Ketä loukkaa ihmisen yksityinen mielihyvän kokemus, hänen oma voimansa? Instituutiota! Ihminen, joka on löytänyt oman voimansa, ei enää taivu instituution tahtoon, ja seksuaalisuus on mahtava voima oikein käytettynä.

On aika ottaa halu haltuun! Seksuaaliterapeutti Almquist O´Connor kirjoittaa kirjassaan Nautitaan toisistamme: ”Kiihottuminen on ilo sinänsä, eikä sen tarvitse johtaa mihinkään muuhun. Ei ole mitään velvoitteita, ei mitään hallitsemattomia viettejä.” Nautinnon ensi oireita ei tarvitse tukahduttaa häpeän tai pelon vuoksi. Niiden ei tarvitse haitata keskittymiskykyä eivätkä ne ole merkki siitä, että seksihulluksi muuttuminen on lähellä. Vahingollisen seksikäyttäytymisen ja halujen tukahduttamisen välillä on laaja tila, jossa on lupa pitää hauskaa!

Ulla-Maaria Leskinen

BDSM tarkoittaa sadomasokistista seksin kirjoa, ja siitä käytetään myös nimitystä “kinky”. Kinky on terminä kuitenkin laajempi ja siihen lukeutuvat myös erilaiset fetissit. Sen voidaan ajatella kuvaavan laajemmin ei-normatiivista, totutusta poikkeavaa seksuaalisuuden kirjoa.

Iltalehti julkaisi 15.9.2021 Kia Kilpeläisen kirjoituksen Helsingin kinky-piirien Me too-kohusta. Jodelissa ja kinky-piirien omissa keskustelukanavissa on käyty aiheesta kiivasta keskustelua.

Ylen toimittaja Paula Tiessalo julkaisi kolme vuotta sitten, 18.9.2018, artikkelin otsikolla: “Rajustakin sidonnasta ja piiskaamisesta saa nauttia, kunhan kinky-seksiin osallistuva ymmärtää missä menee leikin ja rikoksen raja”. Siinä hän haastatteli Sexpo-säätiön toiminnanjohtajaa, seksuaalieetikko Tommi Paalasta. Paalanen sanoi haastattelussa: “Kinky-väki ylpeilee sillä, että asioista osataan neuvotella. Mutta alan sisällä on rakenteita, jotka myös mahdollistavat ikävän käytöksen ja toisen ihmisen rajojen rikkomisen”.

BDSM-seksissä dominoiva osapuoli saattaa kokea voimaantumisen tunnetta tilanteessa, jossa saa tehdä asioita, jotka normaalielämässä olisivat kiellettyjä. Vallankäytöllä leikkiminen voi antaa molemmille tai kaikille osapuolille voimakkaita, avaavia kokemuksia ja vapautumisen tunnetta luottamuksellisessa ilmapiirissä. Leikin ja rikoksen raja menee suostumuksessa, ja suostumuksen rajat voidaan ylittää sekunneissa. Jos turvasanan ja reagoinnin välillä menee muutamakin sekunti liikaa, aletaan jo rikkoa oikean suostumuksen rajoja. Näiden sekuntien aikana ei enää leikitä uhria, vaan tullaan uhriksi. Kun alistuva osapuoli on sanonut turvasanan, sen pitäisi tarkoittaa dominoivan osapuolen toiminnan lopettamista välittömästi. Lopettamiskäskyn ja reaktion väliin jäävä aika on rikollista aikaa. Uhrit eivät ymmärrettävästi lähde tekemään rikosilmoitusta kovin helposti, koska väliin jäävää aikaa tai tekoja, joihin ei ole suostuttu, on hyvin vaikea todistaa. Jotta todistaminen olisi helpompaa, ennen sessiota tulisi tehdä kirjallinen sopimus, jossa on tarkasti määritelty mihin suostumus annetaan ja mitä turvasanaa käytetään, ja sen jälkeen sessio kuvattaisiin. Luultavasti harva kuitenkaan toimii näin, vaan mahdollisessa oikeuskäsittelyssä on vain uhrin kertomus todisteena. Uhrit pelkäävät haavoittuvansa uudelleen rikoskäsittelyssä, ja se onkin todellinen riski. Lisäksi seksuaaliseen mieltymykseen, johon kuuluu kivusta, alistumisesta tai vallan tunteesta nauttiminen, liittyy paljon ennakkoluuloja. Aihe on hyvin tabuinen ja myös leimaaminen ja tuomitseminen voivat vaientaa uhreja. Ennakkoluuloista ja tuomitsemisesta kertovat myös tämän uutisen kommentoinnit.

Jotkut netissä esitetyt kommentit muistuttavat menneiden aikojen raiskausta puolustelevia asenteita. “Mitäs lähti minihameessa kekkuloimaan kaupungilla yömyöhään”. Vaikuttaa siltä, ettei asenteissa olla juurikaan vuosikymmenten aikoina kehitytty, vaan uhreja syyllistetään seksuaaliväkivallan kohteeksi joutumisesta edelleen, syyllistettävä kohderyhmä vaan vaihtuu. Väitetään, että jos henkilö suostuu kinky-seksiin, hän suostuu samalla luopumaan kaikista rajoistaan. “Ai? Haluat että sinua piiskataan, mutta ei saa sattua?” Tämän kaltaiset kommentit normalisoivat väkivaltaista toisen ihmisen rajoja rikkovaa toimintaa. Hämmentävää kyllä juuri tällaiset toisen henkilön kokemusta alas painavat kommentit vaikuttavat saavan paljon vastakaikua. Netissä kirjoitetut kommentit satuttavat ja lisäävät kärsimystä. Uhrit voivat tällöin kokea seksuaalisen väkivallan päälle myös digitaalista väkivaltaa, jossa heitä häpäistään ja mustamaalataan. Tällaiset kommentit painavat uhrin häpeän suohon jo valmiiksi.

BDSM-seksi suostumuksellisesti toteutettuna ei ole väkivaltaa, koska väkivallassa kyseessä on vallan väärinkäyttö. Henkilö, joka jättää reagoimatta toisen lopettamispyyntöihin, käyttää valtaa väärin. Tällaisessa tilanteessa uhrin pelko ja haavoittuvuus on hänelle tyydyttävää. Uhri ei ole kuitenkaan oikeasti lähtenyt tilanteeseen haavoittuakseen. Alistuva osapuoli kyllä asettaa itsensä tietoisesti haavoittuvaan asemaan, ja hänen luottamuksensa dominoivaan osapuoleen on sillä hetkellä suuri. Dominoivan osapuolen tulisikin vahvasti kunnioittaa tätä luottamusasemaansa. Alistuvan osapuolen ollessa esimerkiksi sidottuna, on hän äärimmäisen haavoittuvassa asemassa ja kykenemätön puolustamaan omia rajojaan fyysisesti, mikäli hän rajan ylityksiä kokee. Se asettaa osapuolet joiltain osin samankaltaiseen erityiseen valtasuhteeseen, joka on vanhemmalla ja lapsella tai valmentajalla ja urheilijanuorella. Tässä tilanteessa luottamusasemaa voi käyttää väärin. On suuri ero sillä, toteuttaako dominoiva osapuoli tekojen kautta sokeasti omaa hallinnasta irtautunutta mielihaluaan vai leikkisää, kokeilevaa puoltaan.

Seksuaaliväkivaltaa koskevassa lainsäädännössämme, rikoslain 20. luvussa, lausutaan seksuaaliseen tekoon pakottamisesta seuraavasti:

”Pakottamisesta seksuaaliseen tekoon tuomitaan myös se, joka käyttämällä  hyväkseen sitä, että toinen tiedottomuuden, sairauden, vammaisuuden,  pelkotilan tai muun avuttoman tilan takia on kykenemätön puolustamaan  itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan, saa hänet ryhtymään  1 momentissa tarkoitettuun seksuaaliseen tekoon tai alistumaan sellaisen  teon kohteeksi ja se olennaisesti loukkaa hänen seksuaalista  itsemääräämisoikeuttaan.”

BDSM-seksin muuttuessa seksuaaliseksi suostumuksen rajoja ylittäväksi väkivallaksi, voidaan ajatella käytettävän hyväksi alistuvassa roolissa olevan henkilön avutonta tilaa, jossa itsensä puolustamisen mahdollisuudet voivat olla vahvastikin rajoitetut. Rikoslakimme 20. luku on uudistustyön alla. Yksi hallituksen keskeinen ehdotus seksuaalirikoslainsäädännön uudistamisessa on, että raiskausrikoksiksi arvioitaisiin myös ne tapaukset, joissa tekijä käyttää hyväksi puolustuskyvyttömyyttä, jota hän ei ole itse aiheuttanut. Tämän muutoksen tavoitteena olisi vahvistaa seksuaalisen itsemääräämisoikeuden rikosoikeudellista suojaa. Tämän kaltainen muutos rikoslaissamme voisi olla helpottava tekijä myös kinky-piireissä mahdollisesti tapahtuneiden tekojen tuomittavuuden rikosoikeudellisessa arvioinnissa.

Uhrit ansaitsevat tukea vahingoittavista kokemuksista selvitäkseen. Erittäin tärkeää on myös auttaa henkilöitä, jotka ovat rikkoneet toisen seksuaalisia rajoja ja saada tämänkaltainen toiminta loppumaan. Taustalla voi olla esimerkiksi haasteita toimintayllykkeiden hallinnassa ja sisäistettyjä ajatusvääristymiä, joilla henkilö oikeuttaa rikkovia tekojaan. Me Seritatyössä olemme valmiita auttamaan näissä asioissa.

Haluamme myös muistuttaa, että kommentoidessa esimerkiksi uhrien kokemuksia, voi syyllistyä vihapuheeseen, joka ei ole koskaan hyväksyttävää. Vihapuhe on ihmisoikeusloukkaus, jonka taustalla vaikuttavat usein ennakkoluulot ja stereotypiat esimerkiksi seksuaalisuuteen liittyen.  Vihapuhe vaikuttaa haitallisesti niin sen uhreihin kuin koko yhteiskuntaammekin vahvistamalla eriarvoisuutta. Myös vihapuhe voi saada voimansa vääristyneistä valtasuhteista. Ennen kun kommentoit, pohdi vielä, mitä kommenttisi edustaa. Mitä se kertoo siitä, mikä on sinulle tärkeää?  

Minja Lappalainen & Ulla-Maaria Leskinen
Seritatyö