Inhimillisiä perustarpeita voidaan kuvata ja jaotella monella tavalla. Käsitellään tarpeitamme miten tahansa, niin uskon, että yksi tarpeistamme on tarve liittyä, kuulua joukkoon ja kokea olevansa merkityksellinen myös jollekin toiselle ihmisille. Näihin asioihin kietoutuu myös läheisyyden tarve. Maslown tarvehierarkiassa tätä kuvattiin termillä yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet. Vaikkakin on syytä kriittisesti suhtautua kyseisen psykologisen teorian alkuperäiseen ajatukseen siitä, että tarpeiden tyydytys etenisi hierarkkisesti, on teoriassa kuitenkin hyvä pohja-ajatus. Jos yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeita tarkastellaan Maslown tarvehierarkian näkökulmasta, voidaan todeta, että mikäli ihminen ei koe näiden tarpeiden täyttyvän, hän kokee yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemista. Yhteenkuuluvuuden tunne vaikuttaa puolestaan siihen, miten ihminen voi kokea oman arvokkuutensa muiden ihmisten silmissä. Tätä kuvataan tarvehierarkiassa arvostuksen tarpeena, joka on teoriassa sijoittunut yhteenkuuluvuutta seuraavaksi tarpeeksi. Haluan pysähtyä tämän äärelle, koska nämä asiat ovat vahvasti läsnä esimerkiksi niiden kohtaamiemme ihmisten elämässä, jotka kipuilevat lapsikohteisen seksuaalisen kiinnostuksen kanssa tai joilla läheisyys ja aggressio tasapainottelevat samalla nuoralla. Nämä asiat kietoutuvat myös surutyöhön, jota pyrin tässä kirjoituksessa hieman avaamaan.
Ajattele, jos romanttinen ja seksuaalinen kiinnostuksesi suuntautuisi sellaiseen kohteeseen, jonka kanssa et voisi koskaan muodostaa tasavertaista romanttista tai seksuaalista suhdetta. Kohteeseen, jonka kanssa yhdessä oleminen olisi rikos ja haavoittaisi toista osapuolta. Jos kiinnostukseksi kohde olisi sellainen, ettet hyväksyntää kokien voisi jakaa ihastuksen tunteitasi kavereillesi, saati ihastuksesi kohteelle. Ajatus siitä, että joskus lähestyisit ihastuksesi kohdetta olisi pelottava ja se olisi ennaltaehkäistävä mielihalu. Lapsikohteisen seksuaalisen kiinnostuksen omaava henkilö huomaa usein jo nuoruudessa, että kasvaa itse vuosi vuodelta, mutta kiinnostuksen kohteet eivät seuraakaan omaa kehitystä, vaan kiinnostus pysyy esimerkiksi alakouluikäisissä lapsissa. Tämä on usein hämmentävää ja pelottavaa ja tilanne käy vuosi vuodelta haastavammaksi, etenkin jos sitä ei pääse käsittelemään missään. Samaistuminen oman ikäisiin voi käydä haastavaksi, on vaikea päästä mukaan toisten ihastumisjuttuihin ja kokemusten jakamiseen. Omille kokemuksille ja tunteille ei tänä päivänäkään helposti löydy julkisuudesta, netistä tai kirjallisuudesta myönteistä samaistumismahdollisuutta. Pahimmillaan koulun terveystiedon kirjassa kerrotaan, että pedofiili tarkoittaa henkilöä, joka hyväksikäyttää lasta ja somessa roihuavat keskustelut, joissa hyväksyntää nauttivat kuvaukset kuvottavista ja likaisista hyväksikäyttäjistä. Osa oman identiteettinsä kanssa kipuilevista sisäistää nämä samaistumismallikseen. Ajattelee, että ehkä minä todella olen kuvottava ja likainen ja tulen satuttamaan ihmisiä, vaikka en haluaisi niin tehdä. Mikäli kyseessä on sisällyttävä lapsikohteinen seksuaalinen kiinnostus ja henkilö on lisäksi kiinnostunut esimerkiksi oman ikäisistään, voi seksuaalisuuden kehitys edetä kuitenkin myös oman ikäisten parissa, ihminen voi vahvistaa oman seksuaalisuutensa toimivaa ja toteuttavissa olevaa osaa ja saavuttaa rakkauden ja läheisyyden kokemuksia. Vaikein tilanne on henkilöillä, joilla seksuaalinen kiinnostus keskittyy ainoastaan lapsiin. Tällöin seksuaalisuuden portailla ei voi edetä järkeä, tunnetta ja biologiaa kuunnellen salaisesta ihastuksesta kaverille jaettuun ihastumisen kokemukseen, saati läheisyyteen. Parisuhteen tai muunlaisten läheissuhteiden muodostaminen aikuistenkin kanssa on joissain tapauksissa kyllä mahdollista, mutta se vaatii vahvoja kompromisseja ja tuntuu usein hyvin haastavalta. Tällaisissa tilanteissa on luonnollista, että ihminen kokee myös surua liittyen seksuaaliseen kiinnostukseensa, yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeisiinsa ja tähän suruun on hänellä täysi oikeus.
Juha Itkonen on sanoittanut osuvasti kirjassa Suru (2020; 17, Lahti, T. toim.), että surusta voidaan erottaa akuutti suru, sekä sitä seuraava sopeutumisprosessi, joka kestää usein loppuelämämme ajan. Suru on yksilöllinen kokemus, joka kytkeytyy surevan omaan identiteettiin, elämään ja tunteisiin liittyvien tarkoituksien ja merkityksien uudelleenrakentamiseen. Aiemmin häpeää käsittelevässä blogikirjoituksessani kirjoitin, että oman seksuaalisen minuutensa hyväksyminen mahdollistaa voimavarojen kiinnittämisen nykyhetkeen ja vähentää tuskaa. Lapsikohteisen seksuaalisen kiinnostuksen omaavan henkilön kohdalla tämä tarkoittaa mieltymyksen integroimista omaan minäkuvaansa lasten koskemattomuutta kunnioittaen. Tätä vaaditaan myös surusta selviytymiseen. Suru voi olla läsnä, mutta surua kokevan henkilön elämä sujuu ja elämän positiivisten ja toimivien osa-alueiden merkitys alkaa jälleen näyttäytyä.
Usein läheisyyden puutteesta puhuttaessa keskustellaan haluttomuudesta. Se on kuitenkin vain pintaraapaisu siitä joukosta ihmisiä, jotka kaipaavat kosketusta ja surevat kosketuksen tai läheisyyden puutetta. Aiemmin puhuin jo lapsikohteisen seksuaalisen kiinnostuksen omaavista henkilöistä. On myös suhteita, joissa osapuolet ovat ajautuneet kauas toisistaan ja läheisyys huutaa poissaolollaan. Jos suhteessa on ollut seksuaalista väkivaltaa ja halutaan pysyä yhdessä, vaatii luottamuksen ja läheisyyden uudelleen rakentaminen paljon työtä. Yhteisen sopivan läheisyyden etsimisessä voidaan elää pitkiä aikoja tilanteessa, jossa läheisyyttä ei ole tai sitä turvallisuuden tunteen takaamiseksi yhteisillä sopimuksilla vahvasti rajataan. Myös tieto kumppanin mahdollisesta aiemmasta seksuaaliväkivallan teosta jotain toista kohtaan, voi ymmärrettävästi haastaa suhteen läheisyyden. On myös henkilöitä, joilla seksuaaliseen toimintaan yhdistyy herkästi aggressio ja he eivät uskalla lähestyä tämän takia ihmistä, jonka lähellä haluaisivat olla. Oma seksuaalinen mielenkiinto voi myös olla täysin mahdollinen toteuttaa kunnioittaen omia ja toisten rajoja, sekä lakia, mutta henkilö kokee itseään kiihottavat elementit niin häpeällisiksi, ettei rohkene lähteä tutkimaan niitä. Näissä tilanteissakin voivat osapuolet kokea surua läheisyyden puutteesta ja kaipuusta ja on tärkeää, että kaikki osapuolet voivat kokea surunsa olevan oikeutettua. Ympäristö ja omat haavat voivat kuitenkin viestiä ihmiselle, ettei juuri minulla ole oikeutta surra. Itkonen käyttääkin termiä äänioikeudettomasta surusta (2020; 50, Lahti, T. toim.) tarkoittaen surua, johon sosiaalinen verkosto voi olla haluton tarjoamaan apuaan. Esimerkkeinä hän käyttää muun muassa kouluampujan vanhempien surua ja päihteisiin kuolleen läheisen surua, mutta ajattelen tämän sopivan hyvin myös tässä kirjoituksessa nostamiini tapauksiin. Itkonen korostaa, että hyvinvointimme kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että voimme kokea surumme olevan hyväksyttyä. Tarvitsemme tilan ja mahdollisuuden surra. Jos jo oma seksuaalinen mieltymys tai menneisyyden teot ovat saaneet vaikenemaan ja kokemaan häpeää, kokee ihminen helposti, ettei suruunkaan ole oikeutta. Usein jo sen ääneen sanominen, että on luonnollista, että koet asiasta surua, empatia ja asian äärelle pysähtyminen voivat auttaa ihmistä eteenpäin oman suruprosessinsa kanssa. Tunne siitä, että haavoittuvana ja surevanakin hyväksytty, lisää taas jo alussa esille nostamaani arvokkuuden tunnetta. Kun ihminen voi tuntea olevansa arvokas ja hän pystyy käsittelemään tunteitaan, on hänellä myös paremmat mahdollisuudet välttää ei-toivottua käyttäytymistä ja hallita mielihalujaan.
Kun aloitin kirjoittamaan tätä blogitekstiä, kulki mielessäni lausahdus: Voiko kukaan määritellä millaisia asioita saa surra tai kenellä on oikeus suruun? Itse ajattelen, että toisen ihmisen surun kieltäminen on väkivaltaista. Suru on menetyskokemus, joka kuuluu tunnemaailmaamme. Suru ei ole sairaus, mutta sen piilottaminen tai kieltäminen voi sairastuttaa.
Minja Lappalainen
Seritatyö, Oulu